Kuvaus
Kirjailija ja lehtimies Karl Kraus (1874–1936) tarkkaili Wienin kahviloissa Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian tuhoa ja pian sen jälkeen nousevan kansallissosialismin uhkaa. Satiirikkona Kraus hyökkäsi erityisesti porvaristoa ja sen korruptoituneita arvoja ja instituutioita vastaan. Kritiikin maalitauluja olivat byrokratia, oikeuslaitos, puolueet, ministeriöt, kirkko, pörssi, pankki, armeija, poliisi, rautatiet, yliopisto, tiede, teatteri, lehdistö…
Kraus rakasti kieltä, hän uskoi sanan luovaan ja elävään voimaan: ”Vain kielellisen synnyttämisen ilossa kaaoksesta tulee maailma.” Kraus halusi olla todistamassa ”vanhan sanan syntymän salaisuutta”. Aina uudelleen syntyessään ”vanha sana” elää sille, joka aavistaa eroja ja kuulee ”kielen sydämen lyövän”.
Sofistien ja reettorien seuraajana Kraus tiedosti, että sanat voivat ilahduttaa ja surettaa, elävöittää ja surmata. Sanojen retorisella taivuttelijalla on hallussaan vaarallinen ase ja myrkky, mutta myös turvasäilö ja parantava lääke. Kraus etsi sanojen yhteyttä: ”Sana ja olemus – se on ainoa liitto, johon olen koskaan elämässä pyrkinyt.”
