Kuvaus
He unohtivat olevansa lapsia.
Miltä näytti lapsuus toisen maailmansodan jaloissa? Nobelisti dokumentoi ja muistelee Neuvostoliiton historiaa yhtä viiltävän tarkkanäköisesti kuin menestysteoksessaan Sodalla ei ole naisen kasvoja, mutta tällä kertaa keskiössä ovat sodan uhreista heikoimmat.
Yhtenä hetkenä lapset leikkivät ulkona kauniissa säässä; seuraavana pommit moukaroivat taloja, isät marssivat rintamalle ja lapset surivat jo äitejään. Siihen päättyi kokonaisen sukupolven lapsuus. Aleksijevitš haastatteli 1970-luvulla neuvostoliittolaisia, jotka olivat toisen maailmansodan aikaan 2–15-vuotiaita, ja näiden todistajien kertomasta rakentuu empaattinen, moniääninen tulkinta virallisen historiankirjoituksen vaientamista tarinoista sekä sodan inhimillisistä, arkisistakin seurauksista. Sodan lapset joko selvisivät hengissä tai eivät, mutta traumat eivät kuole koskaan – ja niiden kaiut ovat vaikuttaneet suoraan nyky-Venäjän tilaan.
”Aleksijevitšin keräämät todistajanlausunnot tihkuvat tunnepitoista totuutta samalla voimalla kuin venäläisen romaanikirjallisuuden suurteokset.” The Guardian
Svetlana Aleksijevitš syntyi vuonna 1948 Ukrainassa ja asui pitkään Minskissä Valko-Venäjällä. Hän opiskeli journalistiikkaa ja työskenteli toimittajana. Kirjailijana hän on kokeillut erilaisia tyylilajeja ja päätynyt lopulta eräänlaiseen yhteisöromaaniin, kuvaamaan ihmistä poliittisen järjestelmän puristuksissa. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Hänet tunnetaan Neuvostoliiton vaietun historian teräväkynäisenä tulkitsijana.
