Kuvaus
”… Ja kuitenkin halusin luopua kielestä sikäli kuin se kivettyy kuoreksi, halusin juopua kaikesta mitä tulee tähän pehmeään lihaan, sokeasti, mieltä vailla halusin sokeltaa sulaa kieltä, joka lainehtii valtateille, tulvii kellareihin ja tärvelee irtaimiston. Halusin menettää ihmisten kielen ja puhua meren alta, kadun alta, nahan alta, sama se, syvää epäinhimillistä kieltä.” (Ote runosta Simpukka).
Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 saanut runoilija Markku Paasonen etenee uusimmassa teoksessaan yhä syvemmälle kohti kielen ja kaiken olemassaolevan sulautumista. Varsinkin vesi eri muodoissaan – meri, järvi, puro, sade, sumu, viemäri – kaikki mitä se kantaa mukanaan ja mikä siihen liukenee nousee loputtoman virtauksen, kierron ja muodonmuutoksen kuvaksi. Runojen elementit suodattuvat Paasosen häkellyttävän varman ja komean kielen kautta, joka valaa kauneutta ja armoa myös sen ylle mikä rappeutuu, syöpyy ja tuhoutuu.
Kokoelman proosarunot ovat suorakaiteen muotoisia lauluja, joissa matkataan moniin nestemäisiin todellisuuksiin: Hakaniemeen, Venetsiaan, turistirannalle, järven äärelle – tai ihmisruumiin laskoksiin. Veden ympäröimissä kaupungeissa ammutaan laukauksia jotka katoavat usvaan tai käydään päättymätöntä ajojahtia, jossa takaa-ajaja muuttuu pakenijaksi.
Kaupunki väylineen, kanavineen ja putkistoineen on myös yhtä kuin ihmisruumis hermoratoineen ja tiehyineen. Lakkaamatta ne muuttuvat toisikseen, ja Paasoselle kieli on tuon muodonmuutoksen paikka.
