Kuvaus
”Lehteilen näitä omista kirjoistani toisen ihmisen valitsemia pätkiä, lauseita, leikkeitä, sanoja ja tunnen itseni arkeologiksi kuolleen kaupungin raunioilla. Hänen edessään on sirpaleita ja palasia. Ja myöskin jokunen aivan ehjä esine, josta kylläkään ei aina käy selväksi, mikä se on. Mikä se kerran oli. […] Muistan kaikkia noita kirjoja, jokaista niistä, kuin yhtä elämää ja yhtä kuolemaa. Kirjoissa on mahdollista kuolla! Saa sanoa viimeisen sanan, paiskata kirjan takakannen kiinni kuin arkun kannen, jota me emme valitettavasti voi koskaan vetää kiinni perässämme. […] Oi, kuinka se on makeaa! Sanoa viimeinen sana ja sitten vaieta.”
Kirjassaan Viimeinen sana Tõnu Õnnepalu palaa menneeseen ja elämänsä varrella kirjoittamiinsa kirjoihin. Muistojen ohella ollaan myös tässä ajassa. Viimeinen sana on tuttuun tapaan päiväkirjanomainen matkallaolon kirja, kirjoitettu tällä kertaa keisarillisessa Haapsalussa. Mutta onko viimeinen sana sittenkään tullut sanotuksi?
Tõnu Õnnepalu on virolaisen kirjallisuuden merkittävimpiä ajattelijoita, elämänsä ja ihmisyyden eksistentiaalinen pohtija ja tarkkailija. Ennen kaikkea sanoittaja, jonka ajatuksiin lukijan on monessa mahdollista samastua – tai väittää vastaan. Tätä todistaa myös kirjan loppuosan laaja mietekokoelma Tõnu Õnnepalun tärkeimmistä kirjoista, joista suuri osa on luettavissa myös suomen kielellä.
